Sinua minä vaan

21.18

Paluu Mount Problemolle: ikiaikainen uskottavuuden ongelma on palannut kummittelemaan mieleeni ja kyseenalaistan jälleen, toimiiko käsikirjoitukseni kuten pitäisi. Istuin sarastavan aamun värjäämässä olohuoneessa, vielä niin unenpöpperössä että ajatukset olivat tahmeita ja silmät rähmän sumentamat. Pää painoi tonnin, olisi pitänyt pystyä nukahtamaan uudelleen, mutta sen sijaan huomasin hitaiden ajatusteni kiertävän käsikirjoitukseni ympärillä.

Voi olla, että kirjan ensimmäisellä sivulla kuollut motiivi herää henkiin ja korvaantuu uudella, voi olla että rikoksen luonnekin muuttuu hieman. Ongelma ei ole tainnut ratketa vielä, mutta en jostain syystä ole tuon aamun jälkeen panikoinut asiasta vaikka nämä mahdolliset muutokset tarkoittaisivat kirjan avainkohtiin kajoamista.

Sen sijaan istun nyt katselemassa Yle Femiltä (mikä yhteiskanavan nimi onkaan) dokumenttia Nordic noirin maailmanvalloituksesta ja pohdin samalla omaa pohjoismaista identiteettiäni, käsikirjoitukseni identiteettiä. Olen ajatellut, että kirjani on hyvin kansainvälinen tyyliltään, mutta näkyykö siitä kuitenkin jollain tasolla, että se on osa (tai ainakin sisar) pohjoismaalaista rikoskirjallisuutta (vaikkei noiria olekaan)?

Dokumentti on kiehtova, on mielenkiintoista kuulla, mikä pohjoismaisessa tarinankerronnassa viehättää, varsinkin kun kyseessä on hyvin tunnettu, kaavoiltaan tuttu genre. Suosittelen katsomaan Yle Areenasta, eiköhän se sieltä löydy (Dok: Nordic Noir). Dokumentti keskittyy televisiosarjojen maailmaan.

Olen viime päivinä pohtinut yhä enemmän omaa, tämän projektin kirjoitustyyliäni. Olen lukenut lähipäivinä ja -viikkoina paljon kirjallisuutta, jonka tyylit ovat olleet sellaisia, joita ihailen ja jotka ovat ilmaisuvoimassaan jättäneet olon haikeaksi. Kirjani nykyinen tyyli oli tietoinen valinta, genren ohjaama mielikuva siitä, millainen genren kerronta imaisisi ainakin itseni mukaansa, mutta olen alkanut nähdä eräiden osioiden ilmaisulliset mahdollisuudet.

Aina käy näin: kun olen kiireinen muiden tekstien parissa ja rättiväsynyt töiden jälkeen, ajatukseni palaavat tekstiini. Pohdinnat ovat kuin mieleni ympärille kietoutuva untuvapeitto, lämpimä ja laiskanletkeä, kaiken näköpiiristäni peittävä. Tuntuu kuin olisivat vain he, aina mieleni perukoilla ja silti kaikkialla.

0 kommenttia